*

Juhani Räsänen Etsimme yhteyttä-etsi sinäkin!

"Koulupotilaan" ongelmana tarkoituksettomuus

Peruskoulun päättävän nuoren tukioppilaan vastaus kysymykseen, mistä johtuu ristiriita ”maailman parhaat opettajat” versus ”maailmaan korkeimpiin kuuluva koulupahoinvointi” oli havahduttava: oppilaat, joilla ei ole tarkoitusta.

Lähtökohtaisesti kysymys koulun tarkoituksellisuudesta ei ole kuulunut ”koulupotilaan ongelmien” diagnooseihin.  Koulu tuntuu selvästi kärsivän olemassaolonsa tyhjyydestä, tarkoituksettomuuden tunteesta ja henkisestä apaattisuudesta tämän tarkoituksettomuuden tunteen edessä.  Tätä  tyhjyyden tai vierauden tunnetta koulun ihmiset kompensoivat monimutkaisilla käyttäytymisrituaaleilla, jotka pahentavat vain koulun tilaa.  Näitä käyttäytymisen rituaaleja tukevia prosesseja erityisesti kouluviranomaiset kutsuvat koulukulttuuriksi.

Viktor Frankl kutsuu tätä vierauden ja tarkoituksettomuuden tuntemusta eksistentiaaliseksi tyhjiöksi; hänen mielestään kyseessä on uudenlainen, nykyihmiselle ominainen ’noogeeninen neuroosi’, joka ei ole lähtöisin psyykkisestä vaan henkisestä ulottuvuudesta, negatiivislähtöisestä diagnosoinnista. Kouluissa ongelmien diagnosointi on edelleen valtaosaltaan negatiivislähtöistä; hyveitä ja vahvuuksia ei edes tunneta.

Mutta miksi koulu   kärsii tällaisesta kokemuksesta? Sekä Frankl että saksalainen filosofi Martin Heidegger kuvaavat tätä perustavaa tyhjyyden ja vieraantumisen tunteen taustalla olevaa kokemusta sanalla pitkästyminen. Pitkästyminen kuvaa siis monenlaisia vieraantumisen tunteita ja ajatuksia, joille ei löydy tyydyttävää selitystä tieteellisen maailmankuvan sisällä. Erilaisia selityksiä ja tulkintoja toki kaikkeen on jo olemassa, mutta ne tuntuvat riittämättömiltä tai yksipuolisilta tai jopa täysin yhdentekeviltä sellaisen mielessä, joka on ’pitkästynyt’. Jos en koe olevani kotonani tässä paikassa, tällä hetkellä, tunnen kaipuuta siihen, missä voin kokea olevani kotonani, myös itsessäni. Eksistentiaalinen tyhjiö ilmentää juuri tätä vieraantumisen kokemusta ja tilaa, jossa kaipaan sitä, että olisin kotonani, todellistunut, tässä-ja-nyt. Koulussa tämä kysymys liittyy voimaantumisen tunteeseen, jota sävyttää toivo ja selviytymiskyky elämän vaatimuksista.

Koska monet eksistentiaalisessa tyhjiössä elävät joutuvat yhteisön normien ja vaatimusten tukahduttamiksi, heille etsitään sopiva diagnoosi, jonka turvin on mahdollista selittää viallinen yksilö sellaisin käsittein, jotka eivät kerro yksilöstä itsestään mitään, vaan vain siitä yhteisöstä, joka hänet ottaa haltuunsa. Hyveitä ja vahvuuksiaan tuntematon yhteisö ei voi välittää hyveitä ja vahvuuksia siinä toimiville yksilöille.

Länsimaisessa yhteiskunnassa, jota leimaa yltäkylläisyys ja jossa ei tarvitse taistella saadakseen tarpeensa tyydytettyä, jossa ihmisillä on kaikki, mitä he tarvitsevat, vaikkakaan ei varmasti kaikki, mitä he haluavat, pitäisi jokaisen olla enemmän tai vähemmän tyytyväinen. Mutta näin ei ole. Yltäkylläisessä tilassa ei ole päämääriä, sisäisesti motivoivia tekijöitä,  ja päämäärättömässä tilassa ihminen ei löydä tarkoituksia. Lopettaakseen päämäärättömän tilan ihminen hankkii itselleen keinotekoisen päämäärän, kompensoi turhaumansa häiriökäyttäytymiseen, itsetuhoisuuteen, riippuvuuksiin, rikoksiin, psyykkiseen oireiluun tai fundamentalismiin. Fundamentalismissa oma tarkoitus on kadonnut jonkun toisen tarkoituksen tieltä, eikä ihminen enää ymmärrä omasta henkisestä ulottuvuudesta nousevia hätähuutoja.

Elisabeth Lukasin mukaan erityisesti nuorilla näkyy yhä selvemmin tämän yltäkylläisyyden mukanaan tuomaa ahdistusta, jolle ei ole henkiseen ulottuvuuteen liittyvää purkautumistietä, ( E. Lukas 1980: Sinunkin elämälläsi on tarkoitus, s. 222-224).

Eksistentiaalisen tyhjiön taustalla on siis monenlaisia syitä: tarkoitus on kadotettu tai menetetty, josta seuraa oman elämän kokeminen merkityksettömänä; tarkoitusta ei ole koskaan ollut, koska omia päämääriä ei ole koskaan ollut; tarkoitus on vääristynyt sellaiseksi ettei ihminen tunnista sitä enää omakseen; tai tarkoitus on tahallisesti vääristetty niin että ihminen on ymmällään, koska omaksuttu tarkoitus sotii omaa henkistä tiedostamatonta vastaan. Kaikissa näissä tapauksissa kyseessä on kokemus jonkin puuttumisesta, jonkin joka on kadotettu, joka on ymmärretty väärin tai jota ei ole koskaan ollutkaan; omasta paikasta maailmassa. Paikkaa maailmassa etsitään mm. festareilta, joissa tarkoitustaan etsivät kädet kurkottavat kohti taivasta.  Jotta voisin löytää paikkani maailmassa, minun on ensin tunnettava puute ja tästä seuraava kaipaus, jotka kuvaavat hyvin eksistentiaalisen tyhjiön sisältöä. Sillä eksistentiaalinen tyhjiö ei ole varsinaisesti mikään tyhjiö, vaan tila, jossa ei ole muotoa tai järjestystä, ei mitään, josta saada otetta. Eksistentiaalista tyhjiössä on valinnanvapaus, jota kutsutaan vapaudeksi kaaokseen. Jokaisella ihmisellä on olemassa itsessään jo kaikki tarvittavat  henkiset kyvyt tarkoitustensa löytämiseen,ne on vain ensin löydettävä omasta itsestään. Psykoterapiassa ja psykoanalyysissa on tyypillisesti pyritty ensiksi paljastamaan autettavalle kaikki se, mitä hänessä on vajavaista ja puutteellista sen sijaan, että hänelle näytettäisiin ensin kaikki se, mitä hänessä  jo on olemassa, odottamassa muotonsa hahmottumista. Näitä ovat hyveet ja vahvuudet, joille kouluviranomaiset viittaavat kintaalla.  Jokaisessa ihmisessä on paljon itsestään löydettävää. ( Lukas 1981: Elämän voimat)

Viktor Frankl uskoi vahvasti, että keskeisin syy elämän tarkoituksen puuttumiseen ja elämisen sekä oman olemassa olon mielekkyyden epäilemiseen on perinteisen yhteiskuntarakenteen murtuminen ja koko maailman nopea ja kokonaisvaltainen muuttuminen, jonka seurauksena nykyihminen on menettänyt elämästään kolme tärkeää tekijää: vaistot, perinteet ja arvot. Vaistot eivät enää sano ihmiselle, mitä hänen on pakko tehdä tai miten hänen kannattaisi toimia. Myöskään perinteet, jotka ennen toivat elämään pysyvyyttä ja ankkuroivat ihmiset yhteiskuntaan, eivät sitä kerro hänelle, sillä ne ovat kadonneet lähes kokonaan. Frankl (1983; 1984; 1986) ja Graber (2004) toteavat, että myös sosiaaliset arvot ja sosiaalinen vakaus ovat kadonneet modernista maailmasta. Ihmisillä on nykyisin enemmän valintamahdollisuuksia kuin yhdelläkään sukupolvella aikaisemmin. He voivat esimerkiksi valita missä, kuinka ja kenen kanssa elävät, mitä tekevät työkseen tai haluavatko lapsia.

Tämä valinnanvapaus kaaokseen on tuonut mukanaan sellaisen valinnan pakon ja epävarmuuden, jota aikaisemmilla sukupolvilla ei ollut. Samanaikainen valinnan vapaus ja pakko aiheuttaa ihmisissä epävarmuutta, joka saattaa heidät epäilyn ja hämmennyksen valtaan, jolloin he alkavat ajelehtia vastakohtaisuuksien välillä ilman vakaata keskusta tai selvää suuntaa. (vert. SOTE)

Tämä ajelehtiminen kuluttaa valtaosan heidän ajastaan ja energiastaan. Osa heistä horjuu päätöksissään miettien, ovatko ne oikeita vai vääriä. Osa puolestaan lamaantuu täysin. Osa mukautuu ympäristön sosiaaliseen paineeseen ja samalla luopuu vastuustaan tehdä omia, omiin henkilökohtaisiin arvoihinsa perustuvia valintoja. Jo varsin varhain lapset ja nuoret menettävät otteensa uskaltavaan vastuullisuuteen, joka on voimaantumisen merkki.

Luovuttaminen johtaa helposti epäaitoon elämään, jossa ihminen horjuu unelmiensa ja todellisuuden välillä ja ajautuu yhä kauemmas todellisesta itsestään. Hän antautuu toisten ihmisten riepoteltavaksi ja hänestä tulee häilyvä, epäjohdonmukainen ja ristiriitainen. Lopulta hän menettää kokonaan kykynsä tehdä itsenäisiä päätöksiä, jolloin hänen sosiaalinen sitoutumisensa heikkenee entisestään ja hänen persoonansa muuttuu epävakaaksi.

Juhani Räsänen

Kasvatustieteen maisteri

www.syvienvahvuuksienkoulu.fi

Järvenpää

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat